LIFE AFTER BUNGEEJUMP

Nyt teille kuulkaas kerron heinäkuun 24päivästä.

Eli olen hypettänyt monta monta kuukautta sitä, että aion hypätä benjihypyn. Ja ykskaks yllättäen se päivä  koitti, kun piti ryhtyä sanoista tekoihin. Huonosti nukutun yön jälkeen minuutti minuutilta kauhu ja paniikki vain lisääntyivät, eikä tilannetta helpottanut se, että asun aivan sen paikan vieressä, jossa hyppyjä järjestettiin. Eli näin nosturin takaoveltani.

Pakkohan sinne oli sitten astella rinta rottingilla, kun olivat oikein Merilapin Helmi- lehdestä tulleet minusta juttua tekemään. Sehän olisi ollut kuolettavan-noloa pistää puhelin kiinni, ja muuttaa boraboralle. Kävi mielessä useampaan otteeseen. Mutta ei, reippaana tyttönä tepastelin paikalle, ja olo oli kuin giljotiiniin menijällä.. Voin rehellisesti kertoa, että en ole ennen tiennyt mitä kunnon paniikki ja pelko on. Tuona päivänä hoksasin.

Minua ennen siinä vouhotti jokin polttariporukka. Oli suuria miehiä läjä, ja uhoamista ja naureskelua, kun sulhanen kiinnitetään köysiin, ja nosturi lähtee ylöspäin. Sielä oltiin niinku euroopanomistajat konsanaan, kun "meidän Repe sielä kohta hyppää nii on poka oksat pois". Oli kameraa ja naurunremakkaa kyllikseen, kun Repe kovana jätkänä nousee kohti korkeuksia.

Noin kolme minuuttia myöhemmin Repe tulee nöyränä poikana alas- nosturilla. Ei narulla. Että semmonen chicken. boot bot bot boooooot..

Tässä vaiheessa mie istun asfaltilla päätä polviini nojaten, yritin pidellä päästä kiinni ettei se leviäisi siihen asfaltille. Pelotti muuten ihan järkyttävästi. Jos tuommoinen Repen kaltainen ketale jänisti, miten mulle käy. No jokatapauksessa, toimittaja vierelläni kokoajan kynä sauhuten, marssin määrätietoisena kohti skybreakers- henkilökuntaa. Kun isot ammattilais korstot kääntyivät katsomaan seuraavaa hyppääjää (minua) näin heidän naamoistaan kuinka he haluaisivat purskahtaa nauruun .. Heistä huomasi kuinka he haluaisivat kaatua maahan nauramaan kippurassa nyrkeillä maata hakaten, että eeeeheeei muute tämä tytönhupakko todellakaan hyppää ehehehe ei uskallaaaa... Hienosti he kuitenkin kokosivat itsensä, ja pukivat mulle,  kalpealle pikkutytölle raskaat valjaat päälle, ja pistivät matkaan..

Minun piti seisoa nosturiin kiinnitetyn korin laidalla, reunoja puristaen (rystyset valkoisina) jalkaterät hieman astinlaudan ulkopuolella. Ja nousu alkoi. Ihmiset alkoivat mennä yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes kaikki meni yhdeksi mustakirjavaksi sutturaksi. Katsoin eteenpäin, ja näin todella kauas; oli vettä siellä ja puuta täällä ja tuola menee epillerin kokoinen bussi ja tuossa lentelee lintu ja ja.. Sitten katsoin alas. Jumalauta, että oltiinki muuten jätkät korkealla.. Tässävaiheessa käsitin, että ei saatana täältä pitäis HYPÄTÄ alas, menkää itteenne, hypäkkää itte, mie en hyppää, mie jään tänne asumaan, ei stna... Nosto loppui, -noniin siinä sitä sitten killuttiin korin ulkopuolella n.65metrin korkeudessa, köydet jalassa kiinni, ja oli ihan hiljaista. Mies takanani irroitti minut jostakin lihakoukusta, joka oli selässäni kiinni, ja enää ei auttanut huutaa apua. Nyt oli hypättävä. Ja voin kertoa, niitä köysiä ei tunne. Siis sillätavalla, että sie et tiiä varmasti sanoa ootko ihan tosi kiinni jossai narussa.. Pitää vaan luottaa siihen, että joo kaippa nämä osaa yhet valjaat kiinnittää.. Ei hitto että muuten pelotti. Sydän hakkasi kolmeatsiljoonaa, ja olin varma, että vaikka säilyisinkin hengissä hypystä, kuolisin johonkin postraumaattiseen stressiin ..

Mies katsoi minua, käski päästää kädet irti reunoista (meidän dialogi: päästä irti, vitut päästä, päästä nyt, no en todella päästä, irroita otteesi, vitut irrotanki..) ja irroitin otteeni reunoista. Mies käski kääntää pään taaksepäin, ja hypätä pääedellä alas. Sen sanottuaan koettiin samankaltainen: mee jo, vitut meen, mene jo, vitut..-dialogi.

Sitten vilkaisin alas, sanoin hyvästit maailmalle, ja annoin mennä.

Ihan sairasta. Aivan mieletön kuolemanpelko. Ei helvetti. Olin varma, että kuolen. Kimpoilin narun vietävänä 30metriä alas, 20metriä takasi ylös, taas alas, taas nykäisi ylös, alas, ylös.. Kunnes roikuin pääalaspäin narussa, katsoen maahan jossa aloin erottamaan jo ihmisten päitä toisistaan..

Noin kaksi tuntia kaiken tämän jälkeen, olin edelleen ihan järjettömän valkoinen. Jokaikinen veripisara oli paennut mun naamasta..En ole KOSKAAN pelännyt nuin PALJON..

Tulipaha seki sitte koettua. Olihan se tavallaan ihan hienoa, ja paljon siinä ainaki adrenaliiniä erittyi, ja oon ylpeä itestäni , että kans hyppäsin, - mut taisi olla tän neidin viimine hyppy.


(Merilapin Helmi ilmestyy keskiviikkona 28.7)

ei-enää-koskaan/E