Nyt teille kuulkaas kerron heinäkuun 24päivästä.
Eli olen hypettänyt monta monta kuukautta sitä, että aion hypätä benjihypyn. Ja ykskaks yllättäen se päivä koitti, kun piti ryhtyä sanoista tekoihin. Huonosti nukutun yön jälkeen minuutti minuutilta kauhu ja paniikki vain lisääntyivät, eikä tilannetta helpottanut se, että asun aivan sen paikan vieressä, jossa hyppyjä järjestettiin. Eli näin nosturin takaoveltani.
Pakkohan sinne oli sitten astella rinta rottingilla, kun olivat oikein Merilapin Helmi- lehdestä tulleet minusta juttua tekemään. Sehän olisi ollut kuolettavan-noloa pistää puhelin kiinni, ja muuttaa boraboralle. Kävi mielessä useampaan otteeseen. Mutta ei, reippaana tyttönä tepastelin paikalle, ja olo oli kuin giljotiiniin menijällä.. Voin rehellisesti kertoa, että en ole ennen tiennyt mitä kunnon paniikki ja pelko on. Tuona päivänä hoksasin.
Minua ennen siinä vouhotti jokin polttariporukka. Oli suuria miehiä läjä, ja uhoamista ja naureskelua, kun sulhanen kiinnitetään köysiin, ja nosturi lähtee ylöspäin. Sielä oltiin niinku euroopanomistajat konsanaan, kun "meidän Repe sielä kohta hyppää nii on poka oksat pois". Oli kameraa ja naurunremakkaa kyllikseen, kun Repe kovana jätkänä nousee kohti korkeuksia.
Noin kolme minuuttia myöhemmin Repe tulee nöyränä poikana alas- nosturilla. Ei narulla. Että semmonen chicken. boot bot bot boooooot..
Tässä vaiheessa mie istun asfaltilla päätä polviini nojaten, yritin pidellä päästä kiinni ettei se leviäisi siihen asfaltille. Pelotti muuten ihan järkyttävästi. Jos tuommoinen Repen kaltainen ketale jänisti, miten mulle käy. No jokatapauksessa, toimittaja vierelläni kokoajan kynä sauhuten, marssin määrätietoisena kohti skybreakers- henkilökuntaa. Kun isot ammattilais korstot kääntyivät katsomaan seuraavaa hyppääjää (minua) näin heidän naamoistaan kuinka he haluaisivat purskahtaa nauruun .. Heistä huomasi kuinka he haluaisivat kaatua maahan nauramaan kippurassa nyrkeillä maata hakaten, että eeeeheeei muute tämä tytönhupakko todellakaan hyppää ehehehe ei uskallaaaa... Hienosti he kuitenkin kokosivat itsensä, ja pukivat mulle, kalpealle pikkutytölle raskaat valjaat päälle, ja pistivät matkaan..
Minun piti seisoa nosturiin kiinnitetyn korin laidalla, reunoja puristaen (rystyset valkoisina) jalkaterät hieman astinlaudan ulkopuolella. Ja nousu alkoi. Ihmiset alkoivat mennä yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes kaikki meni yhdeksi mustakirjavaksi sutturaksi. Katsoin eteenpäin, ja näin todella kauas; oli vettä siellä ja puuta täällä ja tuola menee epillerin kokoinen bussi ja tuossa lentelee lintu ja ja.. Sitten katsoin alas. Jumalauta, että oltiinki muuten jätkät korkealla.. Tässävaiheessa käsitin, että ei saatana täältä pitäis HYPÄTÄ alas, menkää itteenne, hypäkkää itte, mie en hyppää, mie jään tänne asumaan, ei stna... Nosto loppui, -noniin siinä sitä sitten killuttiin korin ulkopuolella n.65metrin korkeudessa, köydet jalassa kiinni, ja oli ihan hiljaista. Mies takanani irroitti minut jostakin lihakoukusta, joka oli selässäni kiinni, ja enää ei auttanut huutaa apua. Nyt oli hypättävä. Ja voin kertoa, niitä köysiä ei tunne. Siis sillätavalla, että sie et tiiä varmasti sanoa ootko ihan tosi kiinni jossai narussa.. Pitää vaan luottaa siihen, että joo kaippa nämä osaa yhet valjaat kiinnittää.. Ei hitto että muuten pelotti. Sydän hakkasi kolmeatsiljoonaa, ja olin varma, että vaikka säilyisinkin hengissä hypystä, kuolisin johonkin postraumaattiseen stressiin ..
Mies katsoi minua, käski päästää kädet irti reunoista (meidän dialogi: päästä irti, vitut päästä, päästä nyt, no en todella päästä, irroita otteesi, vitut irrotanki..) ja irroitin otteeni reunoista. Mies käski kääntää pään taaksepäin, ja hypätä pääedellä alas. Sen sanottuaan koettiin samankaltainen: mee jo, vitut meen, mene jo, vitut..-dialogi.
Sitten vilkaisin alas, sanoin hyvästit maailmalle, ja annoin mennä.
Ihan sairasta. Aivan mieletön kuolemanpelko. Ei helvetti. Olin varma, että kuolen. Kimpoilin narun vietävänä 30metriä alas, 20metriä takasi ylös, taas alas, taas nykäisi ylös, alas, ylös.. Kunnes roikuin pääalaspäin narussa, katsoen maahan jossa aloin erottamaan jo ihmisten päitä toisistaan..
Noin kaksi tuntia kaiken tämän jälkeen, olin edelleen ihan järjettömän valkoinen. Jokaikinen veripisara oli paennut mun naamasta..En ole KOSKAAN pelännyt nuin PALJON..
Tulipaha seki sitte koettua. Olihan se tavallaan ihan hienoa, ja paljon siinä ainaki adrenaliiniä erittyi, ja oon ylpeä itestäni , että kans hyppäsin, - mut taisi olla tän neidin viimine hyppy.
(Merilapin Helmi ilmestyy keskiviikkona 28.7)
ei-enää-koskaan/E
"naisten ongelma on se- että ensin he innostuvat tyhjästä, ja sitten he menevät naimisiin sen kanssa."
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
lauantai 17. heinäkuuta 2010
ARAKNOFOBIA
Tuli tuossa eräs tarina mieleen, kun jälleen kerran istuskelin parvekkeeni kylmällä lattialla. (Jaha, tänään tämä postaus siis alkaa samaantapaan kuin lastenohjelma "TaoTaossa".. XD
No jokatapauksessa, istuskelin siinä ja tuijottelin punaista tiiliseinää, johon on ykskaks yllättäen päättäneet muuttaa lapinläänin kaikki kahdeksanjalkaiset kummajaiset. Siinä ne leikkivät kotista mun seinällä. On verkkoa sielä ja kärpäsenraatoa täälä, ja aina vähänväliä ohi vilistää kahdeksan pitkää jalkaa. Jos en olisi juhlinut eräitä syntymäpäiviäni muutama vuosi sitten, kiljuisin edelleen kun näen tai kuulenkaan puhuttavan hämähäkeistä.
Kuitenkin juhlin 19vuotispäiväni.
Alusta:
En ole pelännyt hämähäkkejä aina. Muistan kun olin ehkä viiden vanha, naapurin läpit lukitsivat minut pitkään vaatekomeroon, jossa oli iso leikkihämähäkki. Sielä pelkäsin pimeää, niitä läppejä, sitä etten pääse ulos, ja kaikki se pelko kulminoitui sitten siihen leikkihämähäkkiin. Sen tapauksen jälkeen olen pelännyt hämähäkkejä aivan sairaana. En puhu mistään hämähäkkipelosta, vaan hämähäkkiFOBIASTA. Siis sellaisesta olotilasta, että oksennat kauhusta. Että voisit oikeasti purra kätesi irti, jotta pääset tilanteesta pois. Jos jossain näin hämähäkin, hengitys salpautui. En voinut lukea edes paperilta sanaa "hämähäkki" , koska se sana kuulostaa jo pitkiltä jaloilta jotka ällöttävän epätahtisesti vipeltävät pitkin maita. Hämähäkit olis ihan ookoo, jos ei olis niitä jalkoja. Kuka helvetti tarvitsee oikeasti kahdeksaa jalkaa? .. Jos hämähäkit olisivat palloja jotka vaan pyörisivät menemään - ei mulla olis mitään hätää niiden kanssa. Mutta ne jalat. Tai jos niitä olisi vaikka kaksi: aivan hyvä. Mutta että ihan kahdeksan. Hassua tässä on, ettei mulla ole mitään pelkotiloja TUHATjalkaisia kohtaan. Ne ovat lähinnä söpöjä. Nojaa, asiaan:
Oli siis vuosi 2008, ja olin täyttämässä yhdeksäntoista vuotta. Päätimme kaverini (identiteettisuoja syistä puhuttelen häntä nyt vaikka nimellä .. Yläkuopan Laur...i.) Hän on siis tyttö ,kuten nimestä voi päätellä. Laurin kanssa siis päätimme, että vietämme ryyppäjäiset Laurin vanhempien suuressa omakotitalossa. Sinnessiis. Tässävaiheessa on varmaan aiheellista kertoa, että Laurilla oli hämähäkki nimeltä Tur..a. Tura oli rumin asia jonka saatoin ajatella, koskaan en ollut Turaa nähnyt, mutta pystyin kuvittelemaan liiankin hyvin kaikki ne jalat ja karvaisen äässin. En siis ollut nähnyt , en ennen tuota syntymäpäivää..
Ilta koitti, ja porukkaa alkoi valua paikalle. Siinä sitten syntymäpäivälahjojen availuun. On varmaan sanomattakin selvää, että sain juuri Laurilta syntymäpäiväkortin, johon hän tosiystävänä oli päättänyt liimata yhden Turan irronneista jaloista. Siis sellaisen karvaisen jalkaosan, jonka ne hämähäkit ilmeisesti aina vähänväliä tiputtelee ja uudistaa. Hetken aikaa tuijotin korttia tajuamatta, että mikä helvetti tämä on. Kääntelin ja vääntelin, ja tuijotin läheltä. Hyvä etten maistellut että mikäs lirpake tässä roikkuukaan.. Kun tajusin, että kyseessä oli Turan pudonnut ällöttävä jalka, rakkaiden ystävieni naurun saattelemana, viittä vaille itkuun purskahtamaisillaan heitin kortin pois, ja olin jo valmis kotiin. YÄÄÄH. Annoin kuitenkin tämän inhottavan kepposen anteeksi. Epäystävät. Mutta päätin olla joustava ja lojaali, ja ottaa asian huumorilla.
Olisi pitänyt jo silloin potkia polvilumpioita paskaksi, ja painella himpee.. En kuitenkaan sitä tehnyt vaan ilta jatkui..:
Siinä istuskelimme keittiönpöydän ääressä ja nautimme sivistynesti viinaa pullonsuusta. Kunnes. Kunnes yläkerrasta kuuluu epäilyttävää kuiskintaa ja supinaa, ja erotin sanan TURA!. . . Sitten selvisi, että Laurin hämähäkki, tämä punamustakarvainen hyppykoipi ihmissyöjätär, oli karannut. KARANNUT! .. Meni varmaan kolmesadasosa sekuntia, ja minä istuskelin jo pihalla. Istuin pihalla varsin tietoisena siitä, että juuri sillä hetkellä keskuudessamme on tappaja vapaana. Että se tappaja voi tälläkin hetkellä istuskella jonkun ystäväni olkapäällä munimassa 13 000 0000 hämähäkinmunaa ja tuikkaamassa ne kantajan korvakäytävään. Olin hyvin tietoinen siinä pihala kylmässä istuskellessani, että kohta Tornion valtaa hämähäkkiepidemia, koska tämä äärimmäisen myrkyllinen lajike pääsee vapaaksi (Turan puraisu on kuulema yhtä paha kuin ampiaisen pisto. Kuolemaksi siis suorastaan). Kerkesin jo pohtia pitääkö mun soittaa ensin eläinsuojeluyhdistykseen, VAI presidentille, kertoakseni että maan rajat täytyy sulkea, ja meidän suomalaisten täytyy kerääntyä bunkkeriin kuolemaan, koska hämähäkit valtaavat maan...
Sitten LUOJANKIITOS rakas ystäväni Lauri tuli kertomaan minulle poloiselle, että Tura löytyi, ja on takaisin häkissään. Hieman valppaana, mutta täysin uudessa nousussa jatkoin iltaa. Ja oli hauskaa. Nauroin muutamaan otteeseen tätä hassua tapausta. Kuinka hämähäkki voikaan tuollalailla karata. Onneksi löytyi. Ha Ha. Onpas hauska. Ilta jatkui..
Siihen loppuivat tämän seuraneitin muistikuvat illalta. Seuraavaksi vaan heräsin Laurin vanhempien omakotitalosta vierashuoneesta. Astelin huoneesta hieman seiniin nojaillen ulos, ja yritin etsiä ihmisiä. Ei ketään. Kaikki olivat lähteneet joko töihin, tai yöllä kotiin. Olin siis yksin. No ei haittaa, pikku pelkotiloissa tepastelin keittiöön ja koitin kovasti muistella eilisillan sattumuksia. Nada. Pää tyhjä. Otin lasillisen vettä, ja käännyin nojaamaan tiskialtaaseen päättäen, että nyt emmi pähkäillään tässä mitäs ollaan eilen tehty. .. .. . .
Sivusilmällä vilkaisin hieman vasempaan...
...
..
JA JUMALAUTA SE SAATANAN KUTALE ON KOKO PITUUTTAAN SIINÄ SEINÄSSÄ! SIINÄ SE RUMA RUTJAKE KIPITTELEE MILJOONIEN JALKOJENSA KANSSA KOLMETOISTA SILMÄÄ KIILUEN PITKIN KEITTIÖN SEINÄÄ!!
Silloin minä huusin. Ja huusin. Ja hämähäkki huusi. Ja minä huusin. Ja hämähäkki huusi. Juoksin ihan järjettömän lujaa verisuussa takaisin vierashuoneeseen, tukka shokista pystyssä.. Hyppäsin seisomaan sängynpäälle lukittuani oven. Olin varma, että nyt kuolen. Sydänkohtaus tai aivoveritulppa. Lähtö on lähellä..
Sain vapisevin käsin tongittua taskusta puhelimen, ja aloin soittamaan VIHAISENA ystävälleni Laurille, kertoakseni, että kun kohtaamme, minä tapan hänet. Vain siitä syystä, että hän oli päättänyt jättää lauseen "Tura on häkissä" jälkeen lisäämättä, että "eipäs muuten olekaan, emme löytäneet sitä, joten aiot bailata koko illan hämähäkin seurassa autuaan tietämättömänä.."... En ole varmaan ikinä ollut niin vihainen. Ja Lauri ei vastannut puhelimeen. Sain kuitenkin langanpäähän toisen toverini Juuk...ean. Juukealle sain änkytettyä sanoja, kuten : kuolen, hämähämähämä, seinä, kuolen, hähähähämä... Näitä sanoja yhdisteltyään Juukea hoksasi mitä yritin selittää, ja soitti Laurille (joka Juukealle kuitenkin vastasi puhelimeen) , että jaha, emmi taisi löytää Turan..
Juukea tuli sitten poimimaan minut pois sieltä myrkkyhämähäkkien valtaamasta talosta, ja vei minut kotiin. Olisin voinut kuristaa heidät kaikki ..
Loppujenlopuksi hämähäkki löytyi parin päivän kuluttua kuljeksimasta pitkin olohuonetta, teljettiin takaisin terraarioon, ja tänäpäivänä tuo hämähäkin kutale nököttää kiltisti Laurin huoneen seinällä nuppineula pyllyssä hyvin kuolleena. Ha Ha Karman laki. Mitäs syntyi tuollaiseksi rumaksi.
..
Tämä tarina mulla tuli mieleen, kun istuskelin tuossa parvekkeellani tuijottelemassa hämähäkkejä. Tapaus elokuu08- oli sen verran tehokas shokkihoito, etten enään pelkää hämähäkkejä :) ..
puspus/E
No jokatapauksessa, istuskelin siinä ja tuijottelin punaista tiiliseinää, johon on ykskaks yllättäen päättäneet muuttaa lapinläänin kaikki kahdeksanjalkaiset kummajaiset. Siinä ne leikkivät kotista mun seinällä. On verkkoa sielä ja kärpäsenraatoa täälä, ja aina vähänväliä ohi vilistää kahdeksan pitkää jalkaa. Jos en olisi juhlinut eräitä syntymäpäiviäni muutama vuosi sitten, kiljuisin edelleen kun näen tai kuulenkaan puhuttavan hämähäkeistä.
Kuitenkin juhlin 19vuotispäiväni.
Alusta:
En ole pelännyt hämähäkkejä aina. Muistan kun olin ehkä viiden vanha, naapurin läpit lukitsivat minut pitkään vaatekomeroon, jossa oli iso leikkihämähäkki. Sielä pelkäsin pimeää, niitä läppejä, sitä etten pääse ulos, ja kaikki se pelko kulminoitui sitten siihen leikkihämähäkkiin. Sen tapauksen jälkeen olen pelännyt hämähäkkejä aivan sairaana. En puhu mistään hämähäkkipelosta, vaan hämähäkkiFOBIASTA. Siis sellaisesta olotilasta, että oksennat kauhusta. Että voisit oikeasti purra kätesi irti, jotta pääset tilanteesta pois. Jos jossain näin hämähäkin, hengitys salpautui. En voinut lukea edes paperilta sanaa "hämähäkki" , koska se sana kuulostaa jo pitkiltä jaloilta jotka ällöttävän epätahtisesti vipeltävät pitkin maita. Hämähäkit olis ihan ookoo, jos ei olis niitä jalkoja. Kuka helvetti tarvitsee oikeasti kahdeksaa jalkaa? .. Jos hämähäkit olisivat palloja jotka vaan pyörisivät menemään - ei mulla olis mitään hätää niiden kanssa. Mutta ne jalat. Tai jos niitä olisi vaikka kaksi: aivan hyvä. Mutta että ihan kahdeksan. Hassua tässä on, ettei mulla ole mitään pelkotiloja TUHATjalkaisia kohtaan. Ne ovat lähinnä söpöjä. Nojaa, asiaan:
Oli siis vuosi 2008, ja olin täyttämässä yhdeksäntoista vuotta. Päätimme kaverini (identiteettisuoja syistä puhuttelen häntä nyt vaikka nimellä .. Yläkuopan Laur...i.) Hän on siis tyttö ,kuten nimestä voi päätellä. Laurin kanssa siis päätimme, että vietämme ryyppäjäiset Laurin vanhempien suuressa omakotitalossa. Sinnessiis. Tässävaiheessa on varmaan aiheellista kertoa, että Laurilla oli hämähäkki nimeltä Tur..a. Tura oli rumin asia jonka saatoin ajatella, koskaan en ollut Turaa nähnyt, mutta pystyin kuvittelemaan liiankin hyvin kaikki ne jalat ja karvaisen äässin. En siis ollut nähnyt , en ennen tuota syntymäpäivää..
Ilta koitti, ja porukkaa alkoi valua paikalle. Siinä sitten syntymäpäivälahjojen availuun. On varmaan sanomattakin selvää, että sain juuri Laurilta syntymäpäiväkortin, johon hän tosiystävänä oli päättänyt liimata yhden Turan irronneista jaloista. Siis sellaisen karvaisen jalkaosan, jonka ne hämähäkit ilmeisesti aina vähänväliä tiputtelee ja uudistaa. Hetken aikaa tuijotin korttia tajuamatta, että mikä helvetti tämä on. Kääntelin ja vääntelin, ja tuijotin läheltä. Hyvä etten maistellut että mikäs lirpake tässä roikkuukaan.. Kun tajusin, että kyseessä oli Turan pudonnut ällöttävä jalka, rakkaiden ystävieni naurun saattelemana, viittä vaille itkuun purskahtamaisillaan heitin kortin pois, ja olin jo valmis kotiin. YÄÄÄH. Annoin kuitenkin tämän inhottavan kepposen anteeksi. Epäystävät. Mutta päätin olla joustava ja lojaali, ja ottaa asian huumorilla.
Olisi pitänyt jo silloin potkia polvilumpioita paskaksi, ja painella himpee.. En kuitenkaan sitä tehnyt vaan ilta jatkui..:
Siinä istuskelimme keittiönpöydän ääressä ja nautimme sivistynesti viinaa pullonsuusta. Kunnes. Kunnes yläkerrasta kuuluu epäilyttävää kuiskintaa ja supinaa, ja erotin sanan TURA!. . . Sitten selvisi, että Laurin hämähäkki, tämä punamustakarvainen hyppykoipi ihmissyöjätär, oli karannut. KARANNUT! .. Meni varmaan kolmesadasosa sekuntia, ja minä istuskelin jo pihalla. Istuin pihalla varsin tietoisena siitä, että juuri sillä hetkellä keskuudessamme on tappaja vapaana. Että se tappaja voi tälläkin hetkellä istuskella jonkun ystäväni olkapäällä munimassa 13 000 0000 hämähäkinmunaa ja tuikkaamassa ne kantajan korvakäytävään. Olin hyvin tietoinen siinä pihala kylmässä istuskellessani, että kohta Tornion valtaa hämähäkkiepidemia, koska tämä äärimmäisen myrkyllinen lajike pääsee vapaaksi (Turan puraisu on kuulema yhtä paha kuin ampiaisen pisto. Kuolemaksi siis suorastaan). Kerkesin jo pohtia pitääkö mun soittaa ensin eläinsuojeluyhdistykseen, VAI presidentille, kertoakseni että maan rajat täytyy sulkea, ja meidän suomalaisten täytyy kerääntyä bunkkeriin kuolemaan, koska hämähäkit valtaavat maan...
Sitten LUOJANKIITOS rakas ystäväni Lauri tuli kertomaan minulle poloiselle, että Tura löytyi, ja on takaisin häkissään. Hieman valppaana, mutta täysin uudessa nousussa jatkoin iltaa. Ja oli hauskaa. Nauroin muutamaan otteeseen tätä hassua tapausta. Kuinka hämähäkki voikaan tuollalailla karata. Onneksi löytyi. Ha Ha. Onpas hauska. Ilta jatkui..
Siihen loppuivat tämän seuraneitin muistikuvat illalta. Seuraavaksi vaan heräsin Laurin vanhempien omakotitalosta vierashuoneesta. Astelin huoneesta hieman seiniin nojaillen ulos, ja yritin etsiä ihmisiä. Ei ketään. Kaikki olivat lähteneet joko töihin, tai yöllä kotiin. Olin siis yksin. No ei haittaa, pikku pelkotiloissa tepastelin keittiöön ja koitin kovasti muistella eilisillan sattumuksia. Nada. Pää tyhjä. Otin lasillisen vettä, ja käännyin nojaamaan tiskialtaaseen päättäen, että nyt emmi pähkäillään tässä mitäs ollaan eilen tehty. .. .. . .
Sivusilmällä vilkaisin hieman vasempaan...
...
..
JA JUMALAUTA SE SAATANAN KUTALE ON KOKO PITUUTTAAN SIINÄ SEINÄSSÄ! SIINÄ SE RUMA RUTJAKE KIPITTELEE MILJOONIEN JALKOJENSA KANSSA KOLMETOISTA SILMÄÄ KIILUEN PITKIN KEITTIÖN SEINÄÄ!!
Silloin minä huusin. Ja huusin. Ja hämähäkki huusi. Ja minä huusin. Ja hämähäkki huusi. Juoksin ihan järjettömän lujaa verisuussa takaisin vierashuoneeseen, tukka shokista pystyssä.. Hyppäsin seisomaan sängynpäälle lukittuani oven. Olin varma, että nyt kuolen. Sydänkohtaus tai aivoveritulppa. Lähtö on lähellä..
Sain vapisevin käsin tongittua taskusta puhelimen, ja aloin soittamaan VIHAISENA ystävälleni Laurille, kertoakseni, että kun kohtaamme, minä tapan hänet. Vain siitä syystä, että hän oli päättänyt jättää lauseen "Tura on häkissä" jälkeen lisäämättä, että "eipäs muuten olekaan, emme löytäneet sitä, joten aiot bailata koko illan hämähäkin seurassa autuaan tietämättömänä.."... En ole varmaan ikinä ollut niin vihainen. Ja Lauri ei vastannut puhelimeen. Sain kuitenkin langanpäähän toisen toverini Juuk...ean. Juukealle sain änkytettyä sanoja, kuten : kuolen, hämähämähämä, seinä, kuolen, hähähähämä... Näitä sanoja yhdisteltyään Juukea hoksasi mitä yritin selittää, ja soitti Laurille (joka Juukealle kuitenkin vastasi puhelimeen) , että jaha, emmi taisi löytää Turan..
Juukea tuli sitten poimimaan minut pois sieltä myrkkyhämähäkkien valtaamasta talosta, ja vei minut kotiin. Olisin voinut kuristaa heidät kaikki ..
Loppujenlopuksi hämähäkki löytyi parin päivän kuluttua kuljeksimasta pitkin olohuonetta, teljettiin takaisin terraarioon, ja tänäpäivänä tuo hämähäkin kutale nököttää kiltisti Laurin huoneen seinällä nuppineula pyllyssä hyvin kuolleena. Ha Ha Karman laki. Mitäs syntyi tuollaiseksi rumaksi.
..
Tämä tarina mulla tuli mieleen, kun istuskelin tuossa parvekkeellani tuijottelemassa hämähäkkejä. Tapaus elokuu08- oli sen verran tehokas shokkihoito, etten enään pelkää hämähäkkejä :) ..
puspus/E
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)