10s. päivä pohjoisessa.

Tänää lähti kymmenes päivä kun hengailen perusasioiden äärellä syvällä lapin luonnossa. Lähdin porukoille majaileen Tuulin kanssa, jotta saan a)vähän etäisyyttä arkiasioihin b) nukkua c) olla käymättä suihkussa.
Huono puolihan tässä nyt on se, että aivot on vetäneet jarrut päälle, eikä mieleen tule yhtä ainoaa mielenkiintoista/ julkaisemisenarvoista asiaa.
Tuijotan ikkunasta, sieltä mua tuijottaa takaisin poro.

Läppinä paiskoin ovia ja painelin maailmalle häthätää kuustoista kesäisenä. Päätin etten KOSKAAN IKINÄKOSKAAN NEVEREVER tuu takaisin TÄNNE tää paikka on IHAN SYVÄLTÄ MÄ VIHAAN TEIT KAIKKIIIII!!! Revin PikkuG kuvat alas seiniltä ja päättäväisenä lähdin ulkomaailmaan! (lue: Tornioon).

Nyt kun aloin kelailee kaikkia juttuja joita tääläollessani on vuosiensaatossa sattunut, niin taidan nauraa itseni hengiltä.

Olen esimerkiksi maannut keskellä valtatietä serkkuni kanssa(tämän kylän "valtatie" on hyvin mutkikas ja mäkinen) poikittain, korvat kiinni maassa kuunnellen kun rekat lähestyvät. Vähän niinkö biisoneita kuunneltiin joskus muinoin korvat maahan painautuneina. Tätä kun miettii tänäpäivänä, nousevat karvat pystyyn ja alkaa heikottaa.. olin voinut vaikka KUOLLA! .. miettikääpä ku siinä tiellä maatessa olis alkanut esimerkiksi jalka kramppaamaan. Ei olis mennyt kuin hetki kun Kaukokiidon biisoni olis huristellu päälle. Hyisstna. Mitä tästä opin? Sen etten koskaan anna Tuulin katsoa pocahontasta (en mie keksi muutakaan lähdettä josta olen näin idiootteja itsenitappo-ideoita saanut kuin disneyn leffoista)

Olen myös viettänyt yhden uudenvuoden kuusen alla. Sielä suuren suuren kuusen alla 50asteen pakkasessa tönöttäen serkkuni kanssa polteltiin tähtisadetikkuja ja kynttilöitä. Kuulostaa kivalta lasten pikku kemuilta. Sitähän se olikin. Siihensaakka kunnes tähtisadetikku sytytti kuusen alimmat oksat palamaan. Alimmat oksat sytyttivät seuraavat oksat palamaan jne. Kohta oliki tulta jokapuolella, kynttilät metrin mittaisissa liekeissä, eikä kukaan kertonut mulle, ettei silloin saa sammutusvälineenä käyttää lunta. Käytin. Tuli riemastui. Kohta kuului metsästä "MITÄHELVETTIÄ" kun serkkuni äiti kahlasi poskia myöten lumessa pelastamaan meidät tontut. En muista tarkalleen  mitä sitten tapahtui, mutta hengissä ollaan. huhhu. karvat pystyssä jälleen.

Eräänä kertana istuimme samaisen biisoni/tulipalokuusi-serkun kanssa heidän keittiössään, kun pihaan kaarsi auto (jo tämä itsessään oli viikon kohokohta, kun kylässä ylipäätään näkyi auto). Auto oli vähän rähjäinen, ja autosta nousi luihu pitkä mies joka asteli kohti serkkuni taloa. Mies tuli sisään, ja kertoi meille kahdelle kymmenvuotiaalle, että on poliisi, ja aikoo odottaa meidän pihalla että eräs roisto ajaa siitä ohi, jolloin lähtee hänen peräänsä. Wau! vähänkö siistiä! oltiin serkkuni kanssa siis auttamassa poliisia oikein TAKAA-AJOSSA!! saakohan tästä mitalinkin..hmm.. Mies paineli takaisin autoonsa, ja me serkkuni kanssa jäimme nenät kiinni keittiönikkunaan tuijottamaan ja odottamaan koska roisto ajaisi ohitse...
...
Hetken kuluttua tiellä ajoi kauheaa vauhtia auto. Niin. Poliisiauto. Oikea poliisiauto veti tuhattajasataa pohjoiseenpäin, ja sekuntia myöhemmin pihalla päivystänyt mies painoin kaasun pohjaan ja renkaat ulisten kaahasi tieltä eteläänpäin. . . damnet. autettiin siis roistoa.. Ei serkkuni kanssa kerrottu kellekkään, vaan aloimme paistamaan lättyjä.

Sitten lukuisia sellaisia pieniä asioita muistissa, kuten kun kävelin kerran kylänpinnassa talvella. Oli ihan säkkipimeää, ei missään valonpilkahdustakaan, vain minä ja taskulamppuni. Kohta taskulampun valokeilassa suoraan edessäni mua tuijottaa jonkinsortin pelikaani. Taisiin sellainen pitkäkaulainen pitkänokkainen lintu. Semmonen kuikelo. Siinä se tuijotti minua, minä tuijotin sitä. Seistiin molemmat siinä toisiamme tuijotellen varmaan kymmenisen minuuttia, kunnes tämä kuikelo paineli metsään. Lumiseen metsään.
Tai sitten kun lähdettiin tämän katastrofiserkkuni kanssa piiloon metsään röökille. Painelimme varmaan puolisentuntia tarpeeksi syvälle metsään, kunnes perillä huomasimme, että kummallakaan ei ole tulta. Serkkuni passitti minut kotiini hakemaan sytkärin, ja sanomaan äidilleni että unohtui muka lompakko kun kioskiin muka olimme menossa karkkia ostamaan. Kävin kotona, valehtelin kioskihommia äidilleni, painelin takaisin metsään, aloimme sytyttämään tupakkaa; mun lompakolla. niin. otin sitten oikeasti lompakon. en tulta.
Ja vielä se kun erään ystäväni kanssa menimme keskellä yötä järvelle kalaan, ongimme ylös varmaan kolmetuhatta pientä ahventa, nimesimme kaikki kalaset entisten poikaystävien ja muiden vihamiesten nimillä, ja raa`asti hakkasimme hengiltä kalat huutaen: "KUOLE JAAKKO KUOLE"... Toimiva terapia täytyy myöntää!

Kaikkia muistoja liittyy tähänkin kyläpahaseen..

<3